Vättern-Jukola –viikonloppuun asti keskityimme siis kumpikin omiin juttuihimme. Peris availi jo omia tekemisiään ja hattua nostan sille antaumukselle, jolla hän on töitä tehnyt tavoitteensa eteen. Hirvittää suorastaan, mikäli Peris saa transponoitua pyöräkuntonsa tossuile. Yöroksussa oltiin jo niissä asemissa, että minulta meinasi veto loppua viimeisellä tunnilla, kun Peris vaan jaksoi.
Oma Jukolaa edeltävä treenailu keskittyi siihen, että suunnistus pysyisi Jukolassa varmasti edellä. Eli juoksutreenailu oli lähinnä nimellistä ja suunnistuspuolella koetin kisailla ja käydä iltarasteilla minkä ehdin. Kun pari viimeistä maastosuunnistusta meni omaan osaamiseen nähden kohtalaisesti, otin runsaan viikon tauon vain sillä ajatuksella, että lähes onnistuneista rupeamista säilyisi hyvä fiilis Jukolaankin.
Onnistuneita suunnistuksia ennen tuli kyllä kokeiltua taas lähes kaikki mahdolliset vahingot tai mokat tavanomaisten mega- ja peruspummien lisäksi. Esimerkiksi se tuli kokeiltua, että kun viimein tajuaa, että toinen suunnistaja joka on todella paljon hitaampi on koko ajan kuitenkin rasteilla ennen, niin ei silloinkaan kannattaisi pelkästä kohteliaisuudesta tarjota tälle toiselle leimauskapulaa ensin, jos itse ehtii yhdelle rastille edellä, sillä silloin voi oma leimaus unohtua … kokeiltu on ja ilman tulostahan siinä jää. Tai että kun kuusen oksa tarttuu silmälasien sankaan ja heittää lasit jonnekin, voi niitä joutua etsimään metsänpohjalta kontallaan yli 15 minuuttia niitä kuitenkaan itse löytämättä. Kiitokset sille Pyrsän suunnistajatytölle, joka auttoi suunnistajasetää toivottoman tuntuisessa tilanteessa!
Jukola meni sekä joukkueelta että itseltäni mukavasti. Itselläni suunnistus pysyi edellä. Jos kuntoa olisi ollut, olisi kyllä riittänyt hyvää vauhtiletkaa, kun sain viestin vietäväkseni noin sijalla 160. Niillä sijoituksilla riittää pitkään yöhön vauhdikasta sakkia. Osaltani kisan henki oli se, että kovavauhtisessa letkassa pystyin välillä lyhyitä pätkiä roikkumaan, mutta kun ei vauhti riitä etenkään metsässä ja kun pitää pysyä kartallakin, niistä joutui jättäytymään. Itse ja yksin siis sain suunnistaa aika paljon. Olosuhteet olivat kuulemma toiseksi pahimmat sitten vanhemman Kytäjän Jukolan. Kyllähän se yöhön lähtö suorastaan pelotti teltassa odotellessa kun sade piiskasi vuotavaa puolijoukkuetelttaa ja tuuli yritti repiä sitä mukaansa.
Jukola aiheutti sen verran stressiä huonokuntoiselle, että sairastelin flunssan sen päälle. Nyt alkaa olla keuhkot siivottuna ainakin tällä erää ja taas voin aloittaa juoksentelua. Tänään hölkkäilin työmatkat ja olihan raskasta. Pohjalla siis ollaan, mutta kuten armoitettu Martti laulaa: ”Tästä noustaan vaikka väkisin”.
Pieni aavistus on kuitenkin siitä, että Somerolla menestyksemme ei voine perustua vain armottoman kovaan fyysiseen kuntoon. Yksi prinsiippi meidän kannattanee tehdä tasaisesta ja jatkuvasta etenemisestä juoksun ja marssin sopivalla rytmityksellä. Ehkä emme nyt satsaa lähtönopeuteen.
Aavisteli Kapu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti